Olimme Carolinan kanssa viikon vaelluksella Norjassa. Vaelluksen järjesti Latoya yhdessä vuonisruunansa Fjotrollen kanssa. Kiitoksia paljon järjestäjälle ja muille mukana olleille, reissu oli ikimuistoinen! Alla kertomus vaellukselta.

-----------------

Kuinka viikon reissulle voikin tarvita näin paljon tavaraa mukaan? Olin jo kotipihasta lähtiessäni luopua toivosta, kun lopulta sain hevosen koppiin ja sekä omat että hevosen tavara ängettyä mukaan. Onneksi sentään reissulla varusteet kuljetettaisiin autolla, ja itse tarvitsisi kantaa vain reppua hevosen selässä mukana.

Kilpisjärvelle päästyäni olin jo niin naatti, että hyvä kun jaksoin muiden kanssa rupatella ja ruokailla ennen kuin uni kutsui. Myös ratsuni, Cornfower’s Carolina vaikutti enemmän ja vähemmän hämmästyneeltä päivän tapahtumista sekä yöpymispaikastaan. Eipä osannut tamma odottaa, mikä vielä olisi meillä edessä…

Ratsaille kiivettiin aamulla aikaisin, heti kun hevoset olivat ehtineet aamuheinänsä syödä. Carolina oli reissun ainoa vuonohevonen, vetäjän Fjotrollen lisäksi. Ihmettelin kyllä osan mukaan lähteneistä rotuvalintoja. Vaellus kun tulisi taatusti olemaan pitkä ja raskas, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Onneksi Carolla on taatusti kunto kohdallaan, sekä jaloissa niin varma askel, että ihan hetkessä tätä tammaa ei nurin saa. Pääkoppakin on vuonohevosen tapaan fiksu ja turhia pelkäämätön, edes pommin räjähdys vieressä ei taitaisi saada Caroa säntäämään karkuun. Tai no joo, ehkei kokeilla kuitenkaan.

Alussa vaellus tuntui kestävän iäisyyden. Jotenkin koko ajan odotin jo seuraavaa pysähdystä, taukoa, määränpäätä tai mitä lie. Myös Caro tuntui välillä ihmettelevän, mihin me olemme oikein matkalla, kun ei koskaan käännytä takasin kotiin. Ensimmäinen viiden kympin pätkä oli myös kaikista raskain istua, kun ei oma takamus ole tottunut noin pitkään satulassa matkaamiseen. Maisemista kyllä nautin reitin varrella täysin siemauksin, vaikka emme vielä upeimmilla seuduilla olleetkaan.

Päivien edetessä myös vaellus muuttui hetki hetkeltä ihanammaksi! Aloin rentoutua paremmin satulassa, ja Carokin selvästi nautti kulkemisesta “kotimaassaan”. Jos vuonohevonen jonnekin maastoon sopii, niin juuri tänne. Korkeat ja kivikkoiset vuoristot, valtaisat vuonot meren rannalla, solisevat vuoripurot ja kaikki muu upea Norjan maisema saivat minut lähes kyyneliin, kun pääsin tästä kaikesta oman ihanan vuonistammani kanssa nauttimaan. Enpä olisi ihan hetkeen uskonut pääseväni mitään vastaavaa kokemaan, hyvä jos uskon vieläkään.

Olin jo lähes pettynyt, kun viimeisenä päivänä ratsastimme kohti Suomen rajaa ja Kilpisjärveä. Toisaalta odotin jo innoissani kotiin paluuta, toivottavasti kantava vuonistammani ei olisi ehtinyt vielä varsoa tänä aikana.. Toisaalta taas tunnelma oli erittäin haikea, en millään olisi halunnut lähteä Norjasta. Myös vaelluskavereita tulisi tietysti ikävä. Carokin ehti jo iskeä silmänsä Fjotrolleen (vaikka kuinka sille kerroin, että tämä kaveri on ruuna, ei siitä kuitenkaan tulisi mitään..), ja vietti kaikki levähdystauot yhdessä toisen vuonon kanssa.